Improlaulukurssilla

Olen salaa miettinyt, että olisipa kiva pystyä sanomaan vilpittömästi rakastavansa musiikkia. Tai että eläisi rytmistä, tai haluaisi kehittyä tosi hyväksi jonkin soittimen soittamisessa. Tai että sisältä kumpuaisi pakahduttava tunne, jota voisi tulkita vain laulaen. Mutta multa kai puuttuu jokin spesialistitaipus. Minun on hirveän vaikea kuvittella, että olisi vain minä ja musiikki – tai kyllä siinä aika äkkiä juttu nuupahtaisi meidän väliltämme.

Mutta nyt ei pidä käsittää väärin. Kyllä minä musiikista pidän. Ja olen kokenut suuria tunteita musiikin äärellä. Mutta siihen tuntemiseen on liittynyt aina jotain muutakin kuin vain musiikki: joku tilanne, ihmiset, paikka, haju, lämpö, edeltävät ja seuraavat tapahtumat – ja siinä kokonaisuuden sopassa myös musiikki kyllä liikauttaa. Ehkä minä vain tarvitsen muitakin ärsykkeitä kuin pelkkää ääntä. Kai se on ihan ok tunnustaa, että musiikki merkitsee minulle enempi riemua kuin rakkautta.

Musiikin riemusta olen lauleskellut pari vuotta duunin höntsäbändissä. Mietin jokin aika sitten, että olisi kiva saada vähän jotain uutta ärsykettä siihen bändilauleskeluun. Olisin tietysti voinut mennä oikeille laulutunneille tai kuoroon, jotta oppisin oikeasti lisää laulamisesta. Mutta jostain syystä minua houkutti enemmänkin ajatus oppia laulun äärellä siitä, kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan: harjoitella kestämään vaikkapa sitä, kun ensimmäisenä suusta tuleva sävel ei olekaan se, mitä oli ajatellut sen olevan. Ja niinpä ilmoitin itseni viikonlopun mittaiselle improlaulukurssille. Impro. Laulu.Kurssille. Menolippu mukavuusalueen ulkopuolelle.

Luulin ja ehkä vähän pelkäsinkin, että kurssilla joutuu saman tien kylmiltään vetämään improvisoidun sävelmän päälle jonkin nokkelan laulelman. Vähän jänskätin sitäkin, että muut osallistujat olisivat taatusti jotain säkenöiviä jazz-diivoja. Mutta onneksi olin tosi väärässä kummankin luuloni kanssa. Kurssi alkoi simppeleillä vuorovaikutusharjotteilla, eteni erilaisten äännähdysten ja pikkusävelten kautta. Vasta ensimmäisen päivän viimeisellä tunnilla päästiin laulamaan. Ja porukka – se oli ihan mahtava! Jengiä vähän laidasta laitaan. Maanläheistä, sympaattista ja kannustavaa sakkia, jota yhdisti uskallus leikkiä tosissaan.

No mitä siellä sitten laulettiin? Ehkä eniten erilaisia siansaksaksi sanoitettuja lauluja: oli sianvenäläisiä ja sianranskalaisia sooloja ja tutteja, sianbulgariaksi laulava euroviisujoukkue, sianislannista tai siankreikasta suomeksi tulkattua dialogilaulelmaa. Välillä yleisö heitti biisin (suomennetun) nimen, välillä kantavan tunteen – sitten säestäjä alkoi soittaa, ja taas mentiin. Kurssin lopulla pääsimme laulamaan suomeksikin: ketjussa sana kerrallaan, neljän porukassa yhdenäänisesti lennosta keksittyä virttä, maallisia madrigal-lauluja ja lopulta we are the world -henkeen monen tähtilaulajan yhteislevytyksenä kliseinen hyväntekeväisyysbiisi. Ja uskomattominta oli, kuinka huikean hienoja esityksistä tuli!

Olin luvannut itselleni, että tällä kurssilla minä en ajattele, teen vaan. En analysoi, en suunnittele, en koita löytää logiikkaa, en koita ratkaista yhtään mitään – annan mennä vaan. Ja olipahan virkistävää! Vaikeinta oli ottaa rauhallisesti ja pienesti, tehdä juttuja jotenkin muuten kuin sillä ainaisella reippaudella.

Mitä oppeja kurssista sitten jäi käteen? Näin yön yli nukuttuani mielen pinnalla kelluu jotain tällaista: Kuuntele toista, ala rakentaa ja anna vuoro toiselle. Kuuntele, ota pallo, vie eteenpäin, anna tilaa ja tukea toiselle. Kuuntele. Avaa suu, kyllä sieltä jotain tulee, ja sitten vaan sitoudut siihen ja tartut sen vietäväksi. Kuuntele. Ole läsnä. Ota ja anna, vastuuta ja vapautta. Kyynisyyttä, negailua, torppaamista, syyllisten etsintää ei tarvita mihinkään; tarvitaan sallimista, joo:n sanomista ja sen eteenpäin viemistä. Mahdollisuuksia. Kuuntelua. Suunnitelmista irroittamista. Ei tarvitse olla hyvä, ei tarvitse olla hauska. Ja just siksi se on niin hyvää ja hauskaa.

Tämä oli kyllä kerta kaikkiaan riemua musiikin äärellä. Iloa. Ei yksin musiikista vaan tekemisestä, uskaltamisesta ja ilmapiiristä. Ja vieläpä lähes ventovieraiden seurassa. Mutta jotenkin oli vaan hirveän kivaa. Kurssin jälkeen oli hassu fiilis, kun koikkelehdin Länsiväylän busseille. Ihan kuin olisi ollut hattarapöhnässä – ja kuitenkin aistit jotenkin tosi skarppina.

Eli se, mitä koitan tässä sanoa, on että jos vähääkään kutkuttaa kokeilla improa, niin kokeilkaa ihmeessä! Ei tarvitse olla teatteritaustaa eikä mestarimuusikko. Joo! Joo! Joo! Ja!