Repolainen ja Ilvesteri

Useinkaan meikäläisen askartelut ei ole mitään kovin pitkälle suunniteltuja. On vain ajatus, toteutus ja valmis. Nyt ei ollut ihan niin. Nyt oli marinointia, suunnittelua, idean kypsymistä, vastoinkäymisiä, virheistä oppimista, mutta juupeli vieköön – oli lopulta myös valmis työ, ei jäänyt keskeneräiseksi mörvelöksi.

Eli vuorossa on: eräidenkin sohvatyynyjen tarina.

Lähdetään liikkeelle muinaisista roomalaisista. Tai no vähän tännempää. Olin hamstrannut pari vuotta sitten muutamia tyynyjä, joista tulisin taatusti tekemään sohvatyynyt. En ole mikään sisustustyynysievistelijä, mutta niin monet niskasäryt on sohvalla otetuista päiväunista aiheutunut, että olin päättänyt jonkinmoiset tyynyt surauttaa. Inspiraatio antoi odottaa itseään, kunnes vihdoin muuttolaatikkoleikin yhteydessä päätin, järjetöntähän jotain tyynyjä on hillota hyllytilaa viemässä – eli niskasta kiinni ja jalostusta peliin.

No mitä niihin tyynynpäällisiin sitten voisi laittaa? Jotenkin tykästyin joululahjoiksi neulomiini metsän eläimiin, joten lähdin kehittelemään ajatusta eteenpäin.

Kangastahan löytyi entuudestaan varastoista – vieläpä kivan eläväpintaista villakangasta, joka ei edes rispaannu. Tosin kangas venyi kuin purukumi. Jaksoin ommella venyväistä kangasta neljän suoraviivaisen lärpäkkeen verran, kunnes tajusin, että onnistumisen mahdollisuudet olisivat nollissa monimutkaisempien, kaarevien pääkappaleiden kohdalla.

Vaan onhan näistä villakankaista ennenkin saatu joustot tuhottua. Nimittäin pesemällä liian kuumassa pesukoneessa. Joten ei muuta kuin naamakankaat 60-asteiseen pyykkiin. Pari käsipyyhettä siinä matkalla tuli värjättyä tahattomasti heleän vaaleanpunaisiksi, mutta se oli uhri taiteen alttarilla. Ideani kutistamisesta ja jämäkäöittämisestä sitä vastoin toimi. Tavallaan. Kutistettu villakangashan nääs kikkasi ja kiemursi suuntaan jos toiseen, minkä seurauksena elukoiden naamataulut jäivät aika lailla kuprulleen. Vaan eipä hätää, keksin laittaa otusten otsalohkoihin täytettä – kukaan ei tulisi huomaamaan tahatonta kupruilua. Nyt mulla sitten oli neandertaalilaisen otsalohkon omaavat kettu ja ilves.

Loppusurauttelut vetoketjujen ja viimeistelyjen kanssa sujui ilman suurempia kommelluksia. Tosin ompelukoone kiukutteli kyllä pahemman kerran, siinä taitaa olla mutterit ja hammasrattaat jo aika kuluneet.

Mutta siinä he vihdoin ovat – Ilvesteri ja Repolainen. Kyllä nyt kelpaa köllötellä sohvalla.

Loppuun on vielä mainittava, että näiden metsän petojen synnyttämisen ajan työhuoneen pöydällä pyöri valkoisia höyheniä muiden askartelujen jäljiltä. Vaikka kuinka olevinaan siivosin höyhenet kaappeihin, niin aina niitä leijaili siellä täällä. Mihinhän kanaloihin nuo riiviöt ovat yön pimeydessä aina luikahtaneet.