Tubecon

”Kerro sit mikä siinä on se juttu.” Tämän vienon toiveen minulle esitti useampikin kaveri toisistaan riippumatta, kun kerroin, että sunnuntaina 13.8. menisin Flow-festivaalin sijaan Tubeconiin kummipoikani ja hänen äitinsä kanssa.

Ja näin minä sen koin:

Heti Hartwall-areenalle saavuttuamme kävi selväksi, että paikalla oli paljon lapsia. Toosi paljon. Jotkut kritisoivat, että tubettamista pidetään stereotyyppisesti junnujen juttuna, mutta jostainhan ne stereotypiatkin saavat materiaalia muodostuakseen. Paljon oli alakoululaisia, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa töhöttävät vähän putkinäköisesti paikasta toiseen. Mutta paljon oli myös sellaisia lapsen ja teinin välimaastossa olevia, osittain viattomia ja lapsenintoisia, osittain jo koviksen oloisia.

Aivan aluksi suunnistimme minun toiveohjelmaani: Tubetuksen 101 -paneeliin, jossa Pinkku Pinsku, Mandimai, Joona Hellman ja Miro Wallin kertoilivat Esko Mörön fasilitoimna vinkkejä aloitteleville tubettajille. Paneelin päätyttyä jonotimme Deatan meet&greet-sessioon, jossa kukin fani sai ottaa joko kuvan tubettajan kanssa tai sitten nimmarin. Joko-tai, ei molempia. Nimmarinjaosta suuntasimme peliluolan pohjakerrokseen, jossa JOP ja SirJansson pelasivat toisiaan vastaan jonkinlaista minigolf-tietokonepeliä livenä. Tämän jälkeen päälavalla Riku Nieminen hostasi eräänlaisen tubettajien sketsihahmokisan, jossa tubettajat esittivät toisia tubettajia. Tuli mieleen partioleirin iltanuotio-ohjelmat. Mutta siis jäähallin lavalla. Lopuksi piipahdimme vielä aikuisparkissa, joka oli tunkkainen saluuna, josta sai kaljaa ja jossa yleisöä viihdytti trubaduuri-pappi laulaen Leonard Cohenin Hallelujahia. Aika erikoinen kattaus siis.

Ja siis mitäs nämä tubettaja-tyypit oikein ovatkaan? Nuoria, suosittuja videoblogaajia, jotka postaavat säännöllisesti videoita omalle youtube-kanavalleen. Jollain saattaa olla teema (kuten pelit), jotkut tubettavat ihan yleisistä aiheista. Moni suunnittelee postauksensa aiheet aivan samalla tavalla kuin suositut tekstibloggaajat.

Mun mielestäni tubettajia voi kutsua mediaksi. Jollain yllä linkkaamistani tubettajista on 30 000 seuraajaa kanavallaan, mikä on varsin kunniakas luku kenelle tahansa blogaajalle, mutta esimerkiksi Deatalla seuraajia on neljännesmiljoona! Vertailukohta perinteisen digitaalisen median puolelta hyppäsi silmiini männäviikolla, kun Helsingin Sanomat juhlisti Instassa, että digi-hesarilla meni 200 000 tilaajan raja rikki. Eikä levikki ole ainoa asia, jossa tubettajat ja perinteinen media voivat olla kilpasilla. Esimerkiksi Roni Back on eräänlainen YouTuben uutiskuraattori, joka on monelle nuorelle se ainoa tai ainakin pääuutislähde.

Yksi ammattikunta, joille tubettamisen tuntemisesta olisi hyötyä, on markkinointi-ihmiset. Ei pelkästään siksi, että firmat tekevät tubettajien kanssa sisältöyhteistyötä, vaan ihan myös siksi, että suosituilla tubettajilla on eittämättä aika hyvin hallussa, mikä vetoaa nuoriin. Kuuntelin silmät ymmyrkäisinä paneelissa Pinkku Pinskua, joka puhui kiinnostavista sisällöistä vähintään yhtä ammattimaisesti kuin tuntemani markkinoinnin ja sisältöjen ammattilaiset. Ja mimmi on 14- tai 15-vuotias!

No mikä siinä tubettamisessa ja tubettajissa on sitten niin kiinnostavaa varhaisteinien mielestä? En tietenkään voi tarkasti tietää, mutta koitin pinnistää samaistumis- ja myötäelämiskykyni äärimmilleen, ja muistella, mikä minua itseäni kiehtoi vastaavassa iässä.

Muistan, että lapsena ja varhaisteininä kavereillani oli hauskoja ja cooleja isosiskoja ja -veljiä, jotka olivat siistejä, vähän etäisiä mutta silti melko lähellä olevia tyyppejä. He kertoivat hauskimmat jutut, heillä oli siisteimmät pukeutumistyylit ja heidän ympärillään leijui jotain maagista. Uskon, että tubettajat ovat monelle skidille juuri näitä tähtipölyä erittäviä isosiskoja ja -veljiä, jotka heittävät hauskaa läppää.

Toinen tubettamiseen liittyvä juttu, minkä muistan omasta varhaisteiniydestäni, on ”radio-ohjelmat”, joita nauhoitimme c-kaseteille. Näitä itse nauhoitettuja puhe- ja musapätkiä sitten lähettelimme ja kuuntelimme puolin ja toisin milloin kenenkin kanssa. Ja toimitimmehan me useampaa lehteäkin, tosin niistäkään ei tainnut ilmestyä kuin pari numeroa. Yhtä kaikki – kyse on itsensä ilmaisusta. Tänä päivänä vaan tekniikka on aika hemmetin paljon kehittyneempää ja halvempaa, ja siten niin monen saatavilla. Ja tekniikka myös mahdollistaa nopeatempoisen vuorovaikutuksen näiden hengentuotosten ympärillä – ei tarvitse odottaa kahta päivää, että posti kiikuttaa c-kasettiradiohupaelman kaverin kotiin, joka sitten kuuntelee sen ja kikattaa kommenttinsa lankapuhelimen luuriin.

Mutta ei Tubettamista pidä lokeroida pelkästään lasten ja nuorten jutuksi, vaikka valtaosalle keski-ikäistyvästä tuttavapiiristäni YouTube-kanavan seuraaminen saati videon tekeminen tuntuisikin todella vieraalta. Minusta esimerkiksi Yökylässä Maria Veitola -sarjassa on jonkin verran samoja elementtejä kuin monessa YouTube-kanavassa. Ja ihanan höpsöstä Riitta Väisäsestähän tuli hiljattain myös tubettaja. Ehkä erilaiset harrastus- ja asiantuntijakanavat, kuten vaikka pyöräily- ja pyöränhuoltovinkit, voisivat olla helpoin tapa aikuiselle saada otetta tubetuksen ihmeellisestä maailmasta.