H – Hauskuus

Teininä tykkäsin hengata hauskojen tyyppien kanssa. Kovaääninen nauraminen, vitsailu ja asioiden liioittelu oli kivointa, mitä tiesin. Ja varmaan kuuloetäisyydellä oleville aikuisille myös.

Teinarina minulla oli useampi kaveriporukka: oli E-luokan tytöt, partioporukat, Repokiven kioskilla notkuvat tyypit ja entiset pesisjoukkuekaverit. Kaikkien kanssa oli tosi hauskaa, mutta koska pyörin useammassa kaveriporukassa, minulle ei koskaan kehkeytynyt ketään teiniaikojen sydänystävää. Se oli ehkä vähän harmi, mutta toisaalta minulla ei ollut myöskään yhtä kaveriporukkaa, jolta olisin imenyt kovasti vaikuttimia – en hyvässä enkä pahassa. Yläasteella kavereiden valinnoilla on usein tosi iso merkitys omiinkin valintoihin. Sitä haluaa helposti mennä virran mukana. Osittain voimakkaan kaverivaikuttimen puutteesta tein yläasteiässä lukiovalintani lopulta aika itsenäisesti: menin naapurikaupungin lukioon, koska se oli maantieteellisesti puolet lähempänä kuin yläaste ja valitsin pitkän matikan. Vaikka harva tuntemani hauska tyyppi niin tekikään.

Lukiossa kaveriporukoiden määrä pieneni kahteen: partiotyyppeihin ja Kiljusen herrasväkeen. Ja edelleen kummassakin seurassa oli tosi hauskaa. Niin hauskaa, etten lukion lopulla oikein tiennyt, miten kykenisin pitkittämään ja jatkamaan sitä nokkelaa ja sutkeaa hauskuutta, jota elin koko lukioajan. Mietin vakavasti insinööriopintojen, kaupallisen alan, valtsikan ja taideteollisen välillä, ja päädyin insinööritieteisiin – useasta syystä, mutta osittain myös siksi, että minua viehätti teekkarihuumori.

Liekö syy karjalaisessa verenperinnössä vai missä, mutta minulle on kyllä edelleen hurjan tärkeää, että on hauskaa. Myös töissä. Työasioissa olen aika tekemisorientoitunut (joku voisi sanoa suorittajaksi)  enkä koskaan ole ollut se kahvitaukojen tarinaniskijä, mutta silti minusta töissä pitää olla ainakin valtaosin hauskaa. Minulle työn hauskuus muodostuu kolmesta asiasta: 1) työstä pitää voida innostua, 2) fiksut ja mukavat tyypit ympärillä ja 3) pilkettä pitää olla silmäkulmassa siinä työtä tehdessä. Jos työstä katoaa hauskuus pidemmäksi aikaa, niin silloin on syytä katsoa muita töitä.

Työn hauskuus on eri asia kuin työpaikkahuumori. Ja on pari työpaikkahuumorin muotoa, jotka eivät ole hauskoja. Ensimmäisinä ei-hauskoina juttuina tulee mieleen ne kahvipöydistä tutut syrjivät ja mollaavat vitsit, joissa yleensä pureudutaan jonkin vähemmistön erityispiirteisiin. Lähes kaikilla IT-alan työpaikoilla on nykyisin myös naisia, homoja, ruskeita ja ruotsalaisia, joten kiusalliset vähemmistövitsit eivät vaan naurata. Nämä taisivat onneksi jäädä sinne 2008 talouskriisiä edeltävään aikaan. Toinen kaikkea muuta kuin hauska työpaikkailmiö on huumoriksi puettu asenteellisuus. Sellainen vähän niin kuin vitsi, joka jättää pahan mielen ja johon on hurjan vaikea puuttua, koska silloin leimaantuisi tosikoksi. Tämä voi esiintyä sarkastisina kommentteina, alentavina letkautuksina, jopa vittuiluina tai sitten vitsin kautta hyväksyttyinä ankeina normeina.

Yksi esimerkki huumoriksi puetusta asenteellisuudesta on tappiomieliala. Että ei meidän tiimi onnistu tätä kuitenkaan tekemään, ei ainakaan ajallaan. ”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”. Se voi olla hymähdyttää ensimmäisellä kerralla, kun sen kuulee. Toisella kerralla sitä jaksaa kenties hymyillä suullaan muttei enää silmillään. Ja kolmannella kerralla letkautus on kaikkea muuta kuin hauska, päinvastoin, se on ilmapiiriä myrkyttävä.

Normaalisti olen sitä mieltä, että ankeuttajien ei pitäisi antaa ankeuttaa, vaan siihen pitäisi puuttua ääneen. Mutta leuka rintaan -vitsailija-ankeuttajiin tehoaa se, mikä normaalisti olisi raukkamaista sivusta katsomista: olemalla hiljaa. Olemalla nauramatta hänen ”vitsilleen”.