Tallinnan tärppi: Patarein vankila

Käymään vaan
tänne tullaan
eikä olemaan.

Suomalaisessa arkikielessä Tallinnaan ei matkusteta eikä siellä oleskella. Siellä vain käydään. Hakemassa lasti Super-Alkosta tai joltain toiselta viinavarikolta. Tallinnaan kannattaa kuitenkin mennä ihan oikeasti olemaan, vaikka yöksikin – se on kulttuurillisesti ja historiallisesti tosi hieno kaupunki! Meidän kesälomamme ainoa ulkomaanmatka suuntautui juurikin Tallinnaan, pääkohteena ystävien vinkkaama Patarein vankila.

Pataerein linnoitus-vankila on massiivinen kivirakennelma, jonka hurja historia kantaa 1800-luvun alkupuolelta 2000-luvun alkuvuosiin. Patarei rakennettiin alunperin linnoitukseksi, jonka kanuunat suojasivat Venäjää mereltä hyökkäävältä uhalta. Vaikka linnoitus oli vankkaa tekoa, sen käytettävyys ontui: korkealla lilluva pohjavesi teki paikasta kosteankalsan paratiisin keuhkotaudeille ja rakennussuunnitelmista oli unohtunut pari pikkudetaljia, kuten kaivo ja keittofasiliteetit. Jossain vaiheessa 1800-luvun lopulla Tsaarin sotaviskaalit totesivat, ettei Patarei ole ihmiselle soveltuva paikka, ja jonkin aikaa linnoitus palveli armeijan varastona.

Patarein historia vankilana alkaa oikeastaan vuodesta 1918. Tuolloin juuri itsenäistyneen Viron vankeja pidettiin Tallinnan liepeillä vankileireillä. Maan isät funtsivat, että mihinkäs nämä vangit oikein laitettaisi, kun joku keksi, että onhan meillä se Patarei, vaikkei sitä ihmisen paikkana varsinaisesti pidettykään. Virallisesti Patarein vankilatoiminta käynnistyi 1920-luvulla, ja paikka toimi vankilana aina vuoteen 2002 saakka.

Patarei on tehnyt virkaa muun muassa Viron keskusvankilana, Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan pyörittämänä rangaistuslaitoksena, tutkintavankilana, poliittisten vankien säilönä, ja on siellä pantu täytäntöön kuolemantuomioitakin – viimeisin vuoden 1991 lopulla. Kuumottavaa.

Paikka oli kyllä kerrassaan karu. Muistelen oppaan kertoneen, että varuskunta-aikana Patareissa oli 1600 sotilasta, ja silloin paikka oli ylitäysi. Pahimpana vankila-aikana vankeja oli kuulemma jopa neljä ja puoli tuhatta. Keskuslämmitystä ei ollut ennen kuin aika myöhään. Selleissä saattoi olla 30-40 vankia, kova keskinäinen hierarkia, eikä väkivallalta vältytty. Vankilan viimeisinä vuosina 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Patarei sai huomautuksia ihmisoikeusasioista.

Nykyisin Patarei on valtaosin sellainen, millaiseksi se vankilatoiminnan päättymisen jäljiltä jäi – ajan hampaalla ja pienellä vandalismilla kuorrutettuna. Yläkerran selleissä on nykytaideteoksia, rannassa baari. Tiloissa järjestetään workshoppeja ja kulttuuritempauksia.

Ulkoiluselli

Madventures-sarjassa kehotettiin lähtemään ennen kuin on liian myöhäistä. Patarei kuuluu ehdottomasti tähän ”mene vielä kun voit” -kategoriaan. Patarein tulevaisuus on auki, ja paikan jatkokäyttöä pohditaan par’aikaa. Tuleeko mestasta järjestelmällisempi museo, muuttaako joku kiinteistösijoittaja sen hotelliksi, kunnostetaanko jotkin osat vai annetaanko muurien vain rapistua paikalleen – se jää nähtäväksi.

Ilkivalta on myös asia, joka kiihdyttää kilpajuoksua ajan kanssa. Jos vuosikymmenten saatossa vangit ovat yrittäneet paeta Patarein muurien sisältä ulos, niin nykyisin murtautumisliikenne käy toiseen suuntaan, ja yön pimeinä tunteina paikkoja pistetään päreiksi.

Loppuun vielä paikan strategisia mittoja: Patarei sijaitsee Kalamajan alueella, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä satamasta länteen. Se on auki kesäaikaan, toukokuun alusta syyskuun loppuun klo 12-19. Pääsymaksu omatoimiseen kiertelyyn on 3 euroa, opastetulle kierrokselle 8 euroa. Ota mukaan taskulamppu, hyvät kengät ja lämpimänäkin päivänä pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta.

Opastetuille kierroksille on hyvä ilmoittautua etukäteen sähköpostitse. Oppaan kanssa pääsee kiertämään paikkoihin, joihin ei itsekseen pääsisi, muun muassa vankilan pääportille, poliittisten vankien säilöihin, valokuvaaamoon sekä synkeisiin eristysselleihin ja teloituskammioon.

Omatoimisella kierroksella pääsee näkemään esimerkiksi vankilan sairaalan, hirttopaikan sekä yläkerran sellit, joihin nykytaiteilijat ovat tehneet taideteoksia. Sellissä numero 52 olisi kuulemma ihan alkuperäisen asukkaan röökikartonkeihin tekemä taideteos – näitä emme valitettavasti kaksituntiseksi venyneen opastetun kierroksen vuoksi ehtineet katsoa.

Aika hurja paikka. 80 kilometrin päässä Helsingistä. Ja vielä 2000-luvulla. En usko, että Suomessa tällaiseen paikkaan saisi mennä, edes museomielessä.