Menovinkki maanantaille
Ensimmäinen muistoni Miitta Sorvalista on Kiljusen herrasväki -elokuvasta. Olimme päättäneet mennä naapurin lasten kanssa katsomaan Kiljus-leffan isoon kaupunkiin eli Imatralle. Kyseessä oli oikein ennakkonäytös, siis ennen ensi-iltaa vetäisty esitys, joten luonnollisestihan ajattelin, että punaiset matot on levitetty leffateatterin ovelle ja tunkua varmasti riittää. Siispä ennakkonäytöslippuja varaamaan. Ja hyvissä ajoin tuntia ennen lippuvarausta lunastamaan. Siellä sitten tunnin verran pyöriteltiin peukaloitamme odottaen leffan alkua. Isosiskona koin olevani vastuussa koko porukan leffanautinnosta ja viihtyvyydestä, ja siksipä oloni muuttui odottaessa hetki hetkeltä tuskaisammaksi, kun ketään muita ei ilmestynyt saliin. Kun vielä leffan alkaessakin olimme näytöksen ainoat katsojat, järkyttävä häpeän tunne valtasi mieleni: miten äärimmäisen noloa onkaan varata liput näytökseen, jonne ei ilmesty ketään muita! Luimistellen jaksoin leffan loppuun, mutta jokin esiteinin häpeämisreaktio otti kyllä niskalenkin leffanautinnosta.
Kohtasin Miitta Sorvali -traumani eilen Koko-teatterin maanantai-improssa. Olin tietenkin hommannut liput etukäteen, kuinkas muutenkaan, mutta tällä kertaa sali tuli kuitenkin melkein täyteen. Koko-teatteri on siis Hakaniemessä, ihan pikkutikkauksen päässä hallista. Esiintymissali on vähän kuin New Yorkin hämyinen jazz-klubi: mustat seinät, pieniä pyöreitä ja soikeita pöytiä tiuhassa sikin sokin, kynttilä joka pöydässä, istutaan tiuhassa rintamasuunta lavalle, saa lipittää viiniä samalla kun nauttii kyldyyriä. Ja ihan siististi ja luontevasti saattoi jopa istahtaa jonkun vieraan kanssa samaan pöytään. No, kahvion puoli ei ollut ihan yhtä mysigt kuin esiintymissalin puoli, mutta kaikkea ei voi saada.
Illan impron runko oli sellainen, että yleisö heitteli sanoja tähtivieraalle, siis tällä kertaa Miitta Sorvalille. Sorvali nappasi jonkun sanan ja kertoi sanaan liittyvän tarinan – tai totuuden omasta elämästään. Tarinan jälkeen kantahenkilökunta sitten improsi erinäisiä kohtauksia juuri kerrottuun tarinaan liittyen, ja kun yksi tarina oli improttu tyhjiin, Sorvali kertoi uuden.
Konsepti oli minusta tosi toimiva. Parhaimmillaan Sorvalin tarinat olivat hersyviä ja viihdyttäviä ihan sellaisenaankin. Ja pisteet improajakaartille: tyypeillä oli tilannetajua, kohtaukset olivat napakoita, ne ammensivat juuri sopivasti aiemmista kohtauksista ja kemiat selvästikin toimi, vaikken tiedä kuinkahan paljon porukka on esiintynyt tuolla kokoonpanolla. Jotenkin minä tykkään tällaisista napakoista improtuista tilanteista enemmän kuin pitkistä kohtauksista tai näytelmistä.
Tällä konseptilla improsarja jatkuu koko kevään, aina joka kuun toinen maanantai. Seuraavan kerran siis 10.2. Ajankohtakin on siitä hyvä, että a) maanantait on maanantaita ja b) kaupungin sykkeestä ehtii vielä kotiin puutarhakaupunkiin kympin uutisille.
Yksi Sorvalin tarinoista liittyi muuten Kiljusen herrasväkeen. Sorvalilla pukkasi leffan kuvauksien aikaan pientä eksistentiaalikriisiä, joka heijastui myös hiustyyliin. Hänen miehensä oli kuvaillut silloista frisyyriä ”ruotsalaisen lesbon hiuksiksi”, ja lopun viimein hän häpesi kampaustaan. Voin lohduttaa: älä sure Miitta-täti, meillä yleisön penkissä istuvilla oli tuolloin ihan muut nolostelut mielessä.