Lyhyt historia lähes kaikesta liikunnastani, osa 2: aikuisuus

Olin ajatellut meneväni hölkkäämään tänään, mutta eilisen voimailun jäljiltä kroppa on aika tönkössä kunnossa. Lisäksi huomenna mulla olis toinen tunti laitepilatesta, joten ehkä tänään olis hyvä pitää välipäivä. Niinpä voinkin jatkaa tilitystä lapsuuden traumojen jälkeisestä ajasta.

Muutettuani pois kotikotoa myös liikuntamääräni romahtivat. Asuin Otaniemessä ja opiskelin Otaniemessä, joten minun ei tarvinnut juurikaan hyötyliikkua paikasta toiseen lukukausien aikana. Kävin silloin tällöin hutkimassa sählyä opiskelukavereiden kanssa ja viikonloppuisin tein pitkiä kävelylenkkejä, mutta siinä se sitten pääasiassa olikin. Niin, ja vastasinhan minä Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan hallituksessa liikunta-asioista – tosin sillä ei ollut oman liikunta-aktiivisuuden kanssa oikeastaan mitään tekemistä.

Opiskelujen kesäkaudet olivat liikunta-aktiivisuudessa asia erikseen. Fillaroin kesätöihin lähes säällä kuin säällä, ja koska jokainen kesätyöpaikkani oli noin kymmenen kilometrin päässä asunnostani, liikuntaa kertyi kesän mittaan ihan mukavasti. Ja vielä ihmettelin, miten olin kesän lopulla aina niin paljon sutjakammassa kunnossa kuin vappuna.

Liikuntaharhaluuloinen sohvaperuna?

Valmistumisen jälkeen, muutaman vuoden työelämässä oltuani olin jo vaarassa lipsahtaa liikuntaharhaluuloiseksi sohvaperunaksi: Uskoin vilpittömästi olevani aktiivinen liikkuja, koska kävin kerran viikossa joogassa ja kerran viikossa kolmen vartin rauhallisella kävelylenkillä. Hah! Olin myös vakaasti sitä mieltä, että vaatteeni olivat huonolaatuisia, koska ne tuntuivat kutistuvan – pesussa varmaankin. Samaan aikaan kärsin vieläpä hirveistä päänsäryistä.

Sitten koitti totuuden hetki, vedenjakaja, uuden ajanlaskun alku. Työnantajani sponssaamaan työterveysohjelmaan kuuluu ”määräaikaishuollot”, siis tasakymmen- ja viisvuotistarkastukset. Omassa 30-vuotistarkastuksessani terkkarin tuomio oli tyly: lievä ylipaino ja lisäksi verensokeri hilluu kakkostyypin diabeteksen rajoilla. Tuomiota ryyditti vielä lakoninen kommentti: ”näillä ei ole tapana korjaantua itsestään iän myötä”. Työterkkarin tuomion jälkeen liityin siltä seisomalta kuntokeskuksen jäseneksi, ja päätin käydä jumpassa vähintään kaksi kertaa viikossa. Jätin myös joksikin aikaa kaiken lisätyn sokerin, valkoiset jauhot, riisin ja perunan pois ruokavaliostani.

Nyt olen jaksanut käydä jumpassa keskimäärin kahdesti viikossa reilun kahden vuoden ajan. Ensimmäisen puolen vuoden ajan se oli yhtä tervan juontia. Ainoa motivaattorini tuolloin oli liikuntakeskuksen jäsenmaksun suoraveloitus – että pakkohan minun oli siellä käydä edes kahdesti viikossa, jotta saisin rahalleni vastinetta. Puolen vuoden jälkeen kuntoni alkoi parantua, ja rupesin käymään rankemmissa jumpissa – edelleen pääasiassa velvollisuuden tunnosta, mutta enää liikunta ei tuntunut niin tympeältä. Jossain vaiheessa tajusin, etten ollut moneen kuukauteen kärsinyt migreenistä.

Vuoden säännöllisen kuntoilun jälkeen aloin tuntea kropassani levottomuutta, jos en ollut käynyt jumpassa viikkoon. Ja nyt, reilun kahden vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen voin tunnustaa olevani hieman koukussa säännölliseen rääkkiin. Lisäksi tätä nykyä voin vilpittömästi vakuuttaa nauttivani treenistä jo sen aikana, en pelkästään urheilun jälkeen.

En edelleenkään ole mikään täydellisyyden tavoittelija. Tavoitteeni ei ole juosta koviten tai hypätä korkeimmalle. Minussa ei myöskään ole kilpailuhenkeä. En tavoittele täydellistä kroppaa. Liikkumismotivaationi on yksinkertaisesti hyvä olo.

Liikuntatottumuksiltani olen sporttishoppailija, joka kokeilee vähän kaikkea silloin kun huvittaa tai kun itselle sopii. En harrasta mitään tiettyä lajia, enkä käy kenenkään tietyn ohjaajan tunneilla minään tiettynä aikana – se olisi minusta stressaavaa sitoutumista. Senpä vuoksi ryhmäliikuntatunnit ja itsekseen harjoitettavat lajit sopivat minulle parhaiten – ainakin tähän elämäntilanteeseen.

Onko minulla sitten jotain tavoitetta? Maratoni tai puolikas? Ei. Lyhyen tähtäimen tavoite on voida hyvin kuukauden jokaisena päivänä. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on päästä kuusikymppisenä omin avuin kyykkyyn ja ylös.

Mallia kuusikymppisille