Juoksukoulussa

Olen pidemmän aikaa halunnut pitää juoksusta, mutta en ole siinä onnistunut. Yleensä mahaa rupeaa pistämään jo 200 metrin jälkeen, ja jos jollain ihme ilveellä pistos pysyy kurissa, niin 15 minuutin jälkeen pää ei meinaa kestää sitä tylsää matkan taittamista. Olisi kiva pitää juoksemisesta – sitä kun voi harrastaa milloin vaan ja melkein missä vaan, kunhan vain on lenkkarit mukana. Niinpä ilmoittauduin juoksukouluun.

Kauhunsekaiset fiilikset
ennen ensimmäistä koulutuntia

Kyse on SUL:n neljän kerran kurssista, jonka järjestää Leppävaaran Sisu. Opetusta on neljänä sunnuntaina aina 2 tuntia kerrallaan ja sitten tietysti viikolla tehtävät kotiläksyt: ekalla viikolla 3 minimissään 30 minuutin lenkkiä, seuraavalla viikolla 4, kolmannella 4 edellisiä viikkoja rankempaa lenkkiä ja 4. viikolla kevyempää palauttelua.
Ensimmäinen koulutunti on siis takana. Opettelimme liikeratoja: kädet kevyessä nyrkissä, 90-asteen kulmassa, nyrkit viuhtovat poskesta kylkeen suoraa rataa. Kävimme läpi jalan koukistusta ja ojennusta, varpailla ponnistusta ja jalkapohjan rullaavuutta. Ja oikeaa vauhtia – viis sykkeistä, hölkätessä täytyy pystyä puhumaan.

Tämän viikon kotiläksytkin on tehty: olen nyt käynyt kolme kertaa kotiläksylenkillä, ja olen pystynyt hölkkäämään parhaimmillaan 45 minuuttia putkeen! Jes jes superjes! Matkaa en ole mitannut, sillä nyt haetaan sitkeyttä ja viedään liikeratoja lihasmuistiin, ei kisailla matkasta. Vähän on välillä pistänytkin, mutta pistos on pysynyt kurissa, kun hiljentää vauhtia ja tekee käsillä vähän ylikorostunutta liikettä. Näyttää varmaan aika dorkalta, mutta viis siitä. Olen ollut niin fiiliksissä siitä, että olen pystynyt hölkkäämään, ettei pääkään ole hajonnut hölköttelyn tylsyyteen.

Tänään edessä on toinen juoksukoulukerta, aiheena hengitys ja syke. Lähden koulusta suoraan työmatkalle ensi viikoksi, joten reissu mittaa käytännössä tämän kauniin teoreettisen ajatuksen, että ”juoksua voi harrastaa missä vaan”. Sithän se nähdään.