Yhteisöllinen asuminen. Nyt
Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö Hoas ja ajatushautomo Demos Helsinki ovat viimeisen puolentoista vuoden aikana toteuttaneet Hoas-laboratorio-nimisen kokeilun. Projektin tavoitteena oli etsiä keinoja, joilla hyvästä asumisesta voidaan tehdä helpompaa. Vaikka projekti keskittyikin opiskelija-asumiseen, ovat monet tuloksista ihan käypiä ja sovellettavissa tavalliseenkin asumiseen. Projektin tulokset ja toimintaehdotukset on koottu julkaisuun nimeltä ”Puhuvat seinät ja 11 muuta ehdotusta viisaaseen asumiseen”, joka saatavilla myös verkossa.
Raportti kuvaa muun muassa asumisen muutosta. 1960-1980-luvuilla opiskelija-asuminen nähtiin pääasiassa edullisen suojapaikan tarjoamisena. Opiskelu tapahtui luentosalissa, tenttiin luettiin kirjastossa, kun taas kämpillä nukuttiin, syötiin ja peseydyttiin. Ajatusmalli ei rajoittunut vain opiskelija-asumiseen, vaan muuallakin yhteiskunnassa koti oli työstä ja huvituksista selvästi erillään oleva paikka.
1990-2000-luvulla asumisesta alkoi muokkautua tietynlainen ”minä-projekti”. Koteja, myös soluhuoneita, ruvettiin sisustamaan eikä opiskelija-asuntojen valmiit kalusteet enää kelvanneet asukkaille. Haluttiin yksilöllisyyttä ja yksityisyyttä, ja viimeisistäkin kahden hengen soluhuoneista luovuttiin. Asunnossa vietettyä aikaa alettiin ajatella kotona viihtymisenä eikä pelkästään neljän seinän sisään linnoittautumisena.
2010- ja 2020-luvulla on selvää, että asuminen ei enää rajoitu asuinhuoneistoon. Hoas-laboratoriossa korostettiin yhteisten tilojen merkitystä, toimivuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, mutta asumisen levittäymisellä seinien ulkopuolelle tarkoitettiin myös virtuaaliyhteisöjä – esimerkiksi oman asuintalon Facebook-ryhmää, jossa asukkaat kohtaavat toisiaan ja pyytävät ja antavat lainaan vaikkapa sähkövatkainta. Ympäröivää maailmaa ei myöskään ole tarvetta sulkea kodin ulkopuolelle. Asunnossa tehdään etätöitä ja kirjoitetaan freelancerina artikkeleita, osallistutaan webbiluennolle, pidetään puhelinpalavereja. Omasta olohuoneesta ei välttämättä tarvitse lähteä joogasalille harrastamaan, ja kavereiden kanssa voi pitää yhteyttä ja pelata pelejä myös istumalla kotitietokoneen ääressä.
Hoas-laboratorion tulokset tulevaisuuden asumisesta keskittyvät yhteisöllisyyteen. Myönnän toisinaan saavani lieviä allergiareaktioita keskusteluista, jotka käsittelevät yhteisöllistä asumista. Usein yhteisöllisestä asumisesta puhutaan utopiana ja asiana, jota voi toteuttaa vain erityisessä yhteisöllisessä asuinosuuskunnassa – ikään kuin yhteistä ruohonleikkuria ei voisi hommata tavalliseen rivitaloyhtiöön. Hoas-laboratorion tulokset eivät kuitenkaan aiheuta ihottumaa tai hengenahdistusta, päin vastoin, ja syy siihen on varmasti tulosten konkreettisuus; loppujulkaisun toimintaehdotukset antavat oivia välineitä yhteisöllisyyden ruokkimiseen, ja niitä voi alkaa toteuttaa omassa asuinyhteisössään vaikka saman tien, tässä ja nyt. Tervehdin ilolla myös sitä, että raportissa käsitellään yhteisöllisyyden toista puolta: yhteisiä pelisääntöjä. Usein nimittäin yhteisöllistä asumista kuvataan pyyteettömänä jakamista ja täydellisenä harmoniana – ja samalla unohdetaan, että itse asiassa yhteisöllinen asuminen vaatii selkeitä sääntöjä ja sovittuja käytäntöjä.
Yhteisöllisen asumisen ainekset ovat täällä. Saa toteuttaa. Vaikka heti.