Hyvempää arkiruokaa
Safkaa -kirjasta on tullut kokeiltua useampaa reseptiä kuin varmaan mistään muusta keittokirjasta tähän saakka – kyse ei siis ole mistään turhasta kirjasta. Aiemmista kokeiluista olenkin jo raportoinut, mutta tässä jatkoa:
Rapsakat schnitzelit ja vihreitä papuja. Vähän toista kuin työpaikkaruokalan jokaperjantainen leivitetty kengänpohja. Pavut olivat mainioita, ne raivasivat tiensä vakiolisukkeiksi ihan ensiyrittämällä.
Sitruuna-anjovis-pasta. Nam nam. Kastikkeen koostumus oli oivallinen, se pysyi just hyvin spagetin seassa – ei jumahtanut spagettikeon päälle eikä holahtanut pastan pohjalle. Yleensä jäähtynyt pasta on minusta ällöä, mutta tätä olisi voinut närppiä vaikka kuinka paljon… jos ei se olisi loppunut kesken. Ja kuten kirjassa kehotetaan, anjovikset kannattaa ostaa lasipurkissa öljyyn säilöttynä sardelleina, ei ”anjovista mausteliemessä” -nimellä.
Lohisalaatti ja wasabikastike. Kivaa vaihtelua normisalaatteihin. Luin jostain, että joku luonnehti tätä salaattia sushimaiseksi – ja sitä se toden totta oli. Inkivääri toimi salaatissa oikein hyvin, sitä olisi voinut laittaa vaikka enemmänkin. Porkkanalastut olivat vähän tönkköjä ja aika massiivisia.
Chilipähkinät – ihan parasta mässyä sohvan nurkkaan tällaiselle, joka ei perusta karkista.
Haukimurekepihvit, kaprisvoi ja perunamuusi. En kutsuisi tätä arkiruuaksi, sillä valmistus on aika hidasta. Mutta löysin hyvän tavan nyppiä ruodot pois: suikaloin kalan noin 2 cm leveiksi viipaileiksi, ja kävin jokaisen suikaleen läpi ruotopinseteillä. Hirveä homma, mutta yhtään isompaa ruotoa ei tullut syödessä vastaan. Minusta näissä pihveissä oli jo jonkin verran luksusta ja gurmeeta, niin kuohkeita, pehmeitä ja maukkaita pihvit olivat – ei lainkaan puisevanmakuisia, kuten hauki yleensä. Mutta kaprisvoi kuuluu ehdottomasti settiin mukaan.
Ja se avokadopasta… No olihan se hyvää mutta ei nyt mitenkään tajunnanräjäyttävää. Toisten tuunauksista oppineena lisäsin annokseen pinjansiemeniä, jotka toivatkin mukavasti rakennetta. Mutta täytyy sanoa, että itse olen enempi sittis-anjovis-pastan ystävä. Tai no, pastan ystävä en taida enää olla vaikka haluaisinkin, sillä sain hirveät vatsakivut ja iho-oireita syötyäni itse tehtyjä sämpylöitä ja näitä kahta pastaa viikon sisään muuten kovin vähävehnäisen kauden päätteeksi. Taidan olla jonkin verran allerginen vehnälle.
Mielestäni kirjan paras ohje on edelleen Lindströmin pihvit. Täytyypä kokeilla seuraavan kerran yhdistää ne vihreiden papujen kera.
Jos tää on todellakin arkiruokaa töiden jälkeen tehtynä, niin nostan hattua. Tosi kivoilta jutuilta vaikuttaa, ja etenkin ne haukimurekepihvit kuulosti erilaiselta ja maukkaalta ruoalta. Ite oon nykyään todella laiska kokkaamaan ruokaa, ja oon pahasti lipsunut viikonloppujenkin ruoanlaitosta. Pitää ottaa niskasta kiinni ja tsempata, sillä ohjeitahan on tosiaan pilvin pimein. Ihailen tuota, että jaksat kokeilla paljon uusia ohjeita, tuntuu että ite vaan kangistun kaavoihin.
P.S. Piti sanoo vielä se, että meinasin jo jättää kommentoimatta, kun tuo otsikko oli niin nihkeä… Nim. Tosikko
Kiitos kommentista, otsikosta huolimatta 🙂 Noi haukimurekepihvit oli ainoat, mitkä tien viikonloppuna – muut ovat ihan oikeaa arkiruokaa.
Meillä syödään töiden jälkeen aina ”kunnollista ruokaa”. Ei välttämättä lämmintä ruokaa (syödään usein jotain ruokaisaa salaattia), eikä välttämättä kovin raskasta (myös keitot ovat suosiossa), mutta pelkällä leivällä ja jugurtilla ei täällä pötkitä.
Mutta kyllä se kaavoihin kangistuminen on ihan oikea riesa. Aina välillä huomaa, että nyt mennään jo ties kuinka monetta viikkoa putkeen lohikeitto-lihapullat-kanasalaatti-bouillabaisse-caesarsalaatti-linjalla.
No keitoista vielä jatkokysymys. Eli miten ison satsin teette kerralla? Syödäänkö sitä keittoa sitten useampi päivä peräkkäin, otatteko töihin lounaaksi sitä, vai pakastatko jämät vai miten toimitte? Keitot houkuttaisi etenkin talvella, mutta jotenkin aina ajattelen, että pientä satsia ei viitsi tehdä ja monta kertaa peräkkäin saman ruoan syöminen tympii.
Myö tehdään keitto aina sellaseen 3 l kattilaan, ei piripintaan mutta reilummin kuin kattila puolilleen. Syödään siitä noin 1,33 kertaa: eli yksi kunnon ateria kahdelle ihmiselle, ja sen jälkeen jäljelle jää sen verran, että jos toinen ei vaikka seuraavana iltana olekaan kotona syömässä, niin sen yksin kotona olevan ei nyt tartte käydä erikseen mitään ruokaa nysväämään itselleen. Tai sit jos oon tehnyt vaikka rankan salitreenin, niin saatan vielä ennen nukkumaan menoa syödä keiton jämät pois kuleksimasta (mikä tarkoittaa, että syön parhaina päivinä 3 lämmintä ruokaa päivässä).
Joskus harvoin saatan pakastaa keittoa, tai siis oikeastaan lientä, ja heitän sen pakastetun liemen sitten joskus vaikka pastakastikkeen sekaan. Mutta oikeastaan koskaan emme ota keittoa töihin evääksi, vaan käymme aina työpaikkaruokalassa lounaalla.
Eli ehkä vastaus tohon kysymykseen on: melko tarkasti mitoitetuilla määrillä mennään.