Luokkaretki jatkuu

Huoh, loputkin luokkakuvat on nyt askarreltu ja albumissa. Hirveetä nostalgiatykitystä, mutta tää oli kiva projekti.

Kaikki muut luokkakuvat miulla oli tallessa paitsi ekaluokan kuva, joten parit kaverikuvat saavat nyt sitten edustaa ykkösluokkaa. Olis miulla sitten ollut vielä muutama lisäkuva, kuten yläasteen oppilaskunnan hallituksen kuva ja yläasteen koulun johtokunnan kuva (mitämitävittiä!?!), mutta oikeesti, en edes muistanut olleeni oppilaiden edustajana jossain yläasteen johtokunnassa. Pönötyskuva kera joutsenolaisten kunnallispoliitikkojen, joilla tuolloin oli teini-ikäisiä lapsia – ei ehkä vahvin mahdollinen tunneside…


Mikä näissä kuvissa on sitten niin hauskaa ja nostalgista? Varmaan jokaiselta kolmekymppiseltä löytyy albumista nämä samat kuvat. 80-luvun lopun kirkkaat neonvärit. Takatukkainen poika, joka ilveilee kuvassa. Krepatut hiukset tai vesikampaukset. Kanarialta ostetut ärskyt paidat, joihin oli painettu mahdollisimman monen vaatemerkin logo. Muhkeat hiusdonitsit.

90-luvulle tultaessa luokkakuvissa alkoi olla enemmän rekvisiittaa: viherkasveja, karttoja, mattoja, tauluja. Pikeepaitoja ja meleeratun harmaita kollareita. Todella säkkärät permanentit. Jossain viitos-kuutosluokan paikkeilla tytöt venähtävät pituutta ja näyttävät ainakin kaksi vuotta vanhemmilta kuin eturivin pikkupojat. Sitten oli tietty lama ja Levikset – joillain aidot, joillain feikit.

Yläaste meni jotenkin vähän sumussa. On hirveästi asioita, joita en muista yläasteelta. Mutta ainakin jossain vaiheessa ruudulliset flanellipaidat olivat tosi in. Niin ja kansitakit. Myös meikkaaminen ja hiusten värjääminen tulivat kuvioihin yläasteella, meille oli jotenkin itsestään selvää, että ala-asteella ei vielä saanut meikata.

Lukio oli minusta ihana paikka. Tällaiselle hikarille oli tosi vapauttavaa, ettei tarvinnut enää vetää siis-en-lukenut-yhtään-ja-sain-silti-ysi-puoli-roolia. Lukion viimeisinä aikoina ihmisllä alkoi olla jo kännyköitä. Ai niin, ja joillain vanhemmilla, jo kotoa muuttaneilla partiokavereilla oli jo aiemmin kännykän edeltäjä, Ringo.

Lapsuuteni ja teiniyteni ajoilta lama oli suurin yhteiskunnallinen juttu, jonka tajusin ja muistan selkeimmin. Ei se ollut mitenkään ankeaa, vaan oppikirjojen kierrättäminen oli ihan normaalia, ja termit devalvaatio ja valuutan kelluttaminen kuuluivat pikkuvanhan varhaisteinin yleissivistykseen. Ensimmäiset pakolaiset muistan myös, sillä ihan meidän lähellä oli vastaanottokeskus. Berliinin muurin murtuminen uutisoitiin jotenkin tosi juhlallisesti. Neuvostoliiton hajoaminen tuntui puolestaan vähän pelottavalta ja epävakaiselta, koska meiltä oli rajalle alle 10 kilometriä ja isäni teki paljon työkeikkoja rajan taa.

Kekkosen kuoleman muistan niin, että olin kauhean pettynyt, etteivät ihmiset käyttäneet mustia suruharsoja tai hienoja surupukuja. Tellervo Koivisto oli viimeinen presidentin puoliso, jota kutsuttiin kotimaisessa mediassa useinkin rouva Mauno Koivistoksi, Eeva Ahtisaarta kutsuttiin jo pelkästään omalla nimellään.

Sellaista se oli.