Puukkoa palvelusetelillä

Tämä postaus sisältää sairauskertomuksen, joten tekstiä ei suositella henkilöille, jotka kärsivät heikotuksesta tai myötähäpeästä omakohtaisia kliinisiä kokemuksia ruodittaessa. Itse asiassa en minäkään ole mikään sairauskertomusten fani, mutta kun en tehokkaalla googlettelulla löytänyt mitään järkeviä kokemuksia vastaavanlaisesta palvelusetelin käytöstä (Vauva-lehden ja Suomi24:n keskustelufoorumeja ei lasketa), niin päätin kirjoittaa sellaisen itse.

Taustaa: Oikean jalkani laskimo on pullistellut koiven sisäsyrjällä jo noin kymmenen vuoden ajan. Sukuvika. Lisäksi minulla on ilmeisesti ollut vuosia sitten siinä samaisessa jalassa veritulppa sitä itse tajuamattani. Männäsyksynä tämä kombo alkoi pienen tapaturman seurauksena vihoittelemaan, ja ärtyi sittemmin säärihaavaksi, joka piinasi koko syksyn. Mummovaiva, mutta voi se näköjään iskeä perusterveeseen, reilu kolmekymppiseen liikkujaankin.

Kun haava vihdoin parantui, kävin joulukuun puolivälissä Jorvissa verisuonikirurgin katsastuksessa. ”Leikkaukseen”, oli tuomio. Julkisella puolella jonoa leikkaukseen oli noin puolen vuoden verran, mutta puntaroituaan vaivani luonteen sekä oma-aloitteisuuteni lääkäri sanoi suosittelevansa minulle palveluseteliä. Palveluseteli kävisi kolmeen nimettyyn yksityissairaalaan, ja kattaisi siis käpälän operaation. Itse maksettavaa jäisi samat 106 euroa, mitä julkisella puolellakin.

Palveluseteli kolahti postilaatikkoon joulun välipäivinä, ja soitin saman tien kaikki kolme vaihtoehtoa läpi tiedustellakseni vapaita aikoja. Työtilanteeni kannalta halusin leikkaukseen mieluummin aiemmin kuin myöhemmin – nyt kun kerran valinnan varaa oli. Mehiläisen ajanvarausvastaava oli välipäivät lomilla, Laser-Tilkkaan olisin päässyt tammikuun lopulla, mutta valitsin Eiran sairaalan, sillä sinne aika järjestyi jo tammikuun puoliväliin – siis kolmen viikon päähän palvelusetelin saamisesta. Tosi sutjakkaasti siis!

Leikkauspäivänä olin aamupäivän ihan normaalisti töissä. Minut oli pyydetty sairaalaan 30 minuuttia ennen leikkausaikaa. Ilmoittauduin, annoin täytetyt paperit henkilökunnalle, vaihdoin vaatteet ja hipsuttelin leikkaussaliin. Siellä jalkaa vielä ultrattiin vähän, jonka jälkeen pötkähdin leikkauspöydälle. Käteen tökättiin kanyyli siltä varuilta, että tarvitsisin paikallispuudutuksen lisäksi jotain tiukempaa troppia. Jalka pestiin keltaisella desinfiointiaineella ja tikattiin puudutuspiikein. Tämä oli kaikkein kivuliain vaihe. Ihan tarkkaan en pysynyt kärryillä, mitä sitten tapahtui (koska en todellakaan halunnut katsoa), mutta jokin laserhärveli ilmeisesti pujotettiin laskimon sisään. Ehkei se ihan ollut lasermiekka, mutta kenties laserfloretti. Pyysin extratroppia.

Hoitaja asetti päähäni isot mustat lasit, minkä jälkeen alkoi laserointi. Piu piu (=laserin ääni) tuntui jalan sisällä, ja kroppaan levisi lämpö. Laser on kuulemma paikallisesti jotain 800-asteinen, ja tarkoituksena oli kärventää vaurioitunut suoni pois päiviltä. Lasermiekkailun jälkeen jalkaa renssattiin. Lasertyökalu poistettiin, ja jalkaan tehtiin muutama viilto, josta suonenpätkät temmottiin virkkuukoukun tapaisella instrumentilla pois. Tempominen tuntui aika voimalliselta operaatiolta, mutta ei sekään varsinaisesti sattunut. Haavat ummistettiin, jalka sidottiin ja lopuksi koipeen pujotettiin vielä voimakkaasti puristava sukka.

Hyppäsin pois leikkauspöydältä ja köpöttelin omin jaloin viereisen huoneen laiskanlinnaan viltin alle. Sain lasin vettä, kinkku-juusto-voileivän ja kupin kahvia. ”Haluaisitko vähän konjakkia?” hoitaja kysyi. No ainahan pienet konjakit maistuu. Ensimmäiset puoli tuntia laiskanlinnassa olivat taivaallisia, sitten lääkkeiden ja puudutteiden vaikutus alkoi hiljalleen haihtua. Kolme varttia lepuutettuani sain alkaa vaihtaa omia vaatteita ja soittaa noutajalle. Koko homma oli siis ohi parissa tunnissa. Sairaalasta ei saanut lähteä yksin, eikä seuraavaa yötäkään saanut olla itsekseen.

Toipumista varten sain kaksi työpäivää sairauslomaa (+ siihen väliin osunut viikonloppu) – ilahduttavan nopea parantumisennuste siis. Kinttua täytyy tosin pitää koholla seuraavan viikon ajan. Heti leikkauksen jälkeen saa ja pitää kävellä, paikallaan ei saa seisoskella. Puristussukka on taisteltava jalkaan parin viikon ajan, ja hikiliikunnan jatkamista pitää malttaa odottaa saman verran.

Kaiken kaikkiaan siis aika positiivinen ylläri, vaikkei operaatiot tietenkään mitään herkkua ole.

Poliittisessa keskustelussa kuulee usein väitteitä siitä, että julkinen palveluntuotanto on ainoa tapa turvata laadukas sairaanhoito. Tämän yksittäisen kokemukseni perusteella en voi mitenkään allekirjoittaa tuota väitettä. Minun tapauksessani palveluseteli yksityiselle puolelle oli erittäin joustava ja nopea, ja varmasti työnantajanikin oli tyytyväinen, että sain valittua operaation ajankohdan sellaiseen väliin, kun duunissa ei ollut kaikkein kriittisimmät ajat käsillä. Lisäksi Eirassa henkilökunta oli superystävällistä, mitä se toki oli myös Jorvissa ennen joulua, eikä minulle yritetty tuputtaa mitään maksullisia lisäpalveluita.

Palvelusetelin joustavuuden lisäksi täytyy ylistää terveysteknologian kehittymistä. Äitini kävi ensimmäisessä suonikohjuleikkauksessaan 1980-luvun lopulla, jolloin operaatio tehtiin veitsellä tikeillä. Tuolloin vastaavissa operaatioissa määrättiin sairauslomaa kahdesta kolmeen viikkoa, ja silloisilla menetelmillä vaiva uusiutui 40-50% todennäköisyydellä. Minut laseroinut kirurgi sanoi, että nykymenetelmillä vaivan uusiutumistodennäköisyys on jossain 5% hujakoilla. Ja saikkua siis 4 päivää.

Ihanaa, että menetelmät ja teknologia kehittyy tuottaen lisää hyvinvointia. Että terveisiä vaan kaikille kehityskriittisille ja innovaatiovastustajille, joiden mielestä näin on hyvä ja että meillä on jo tarpeeksi, ettei enää pitäisi tavoitella mitään lisää.

Vaikka vaivat saattavat periytyä äidiltä tyttärelle, niin minusta on mainiota, että keinot niiden vaivojen hoitamiseksi kehittyvät.